Ympäristökatastrofi. Ihmisen piittaamattomuus. Tsunamiaallot, freonikaasut, muovi, muta ja paska. Loppuräjähdys ja vesiplaneetta. Lemin Lehmipojat maalailevat maailmanlopun värejä tuoreimmalle albumilleen varsin nihilistisestä näkökulmasta.
Viime vuonna viisihenkiseksi metallikokoonpanoksi kasvaneen Stam1nan edellinen Raja- albumi koettiin suoraviivaisuudessaan ja kertosäevetoisuudessaan jonkinasteiseksi notkahdukseksi. Semminkin kun kaksi edellistä albumia oli kehuttu kotimaisessa musiikkimaailmassa maasta taivaisiin. Uusimmalla levyllään yhtye palaa piirun verran takaisin UKK:n aikaiseen soundimaailmaan. Löytyy koukkuja, löytyy monitasoisuutta ja sinfonisuutta.
Konseptialbumin sanoma on lyhykäisyydessään tämä: Ihminen on sodassa luontoa vastaan. Ja tämä taistelu hävitään. Tarina ekokatastrofista kerrotaan ihmiskunnan viimeisen elonjääneen silmin. Osansa tuholle saavat viihdyttävää paskaa suoltava viihdeteollisuus, kulutusvimma sekä ihmisen piittaamaton käytös ja toiminta luontoa kohtaan.
Soitannollisesti Viimeinen Atlantis on kotimaista huippua. Vuosia kestänyt intensiivinen keikkailu ja treenaaminen on tehnyt tehtävänsä, bändi yksinkertaisesti soittaa ihan helvetin hyvin yhteen. Piristävää vaihtelua soundille tuo basisti Kangasmäen tavallista paremmin esiin tulevat viinanhuuruiset vokaalit esimerkiksi kappaleessa Maalla, merellä, ilmassa sekä vakiojäseneksi kositun synistin Emil Lähteenmäen loihtima kosketinmatto, joka luo levyn taustalle entistä täyteläisemmän sävyn. Solisti Hyyrysen konekiväärivokalointi on tuttua laatua, sanoitukset toimivat mutta kryptisyydestä ei nyt kuitenkaan voida tällä kertaa puhua. Kitaristi Olkkosen soolot sitä vastoin jäävät hieman väsyneiksi. Kappaleista esiin nousevat hc-riffeineen pauhaava Jäteputkiaivot sekä albumin omalta osaltaan mainiosti summaava Eloonjäänyt.
Pian albumin ilmestymisen jälkeen näin paria kaveria baarissa ja puheet ajautuivat väistämättä Stam1nan uusimpaan. Toisen kommentti oli: ”Onhan se semmosta luonnonsuojeluheviä”. Toinen kysyi: ”Erottuuko tämä uusin levy millään tavalla niistä aiemmista?”. Ekohevistelystä sen verran että mielestäni kyseessä on saarnaamisen sijasta ennemminkin toteamistyyliin tehty julkilausuma siitä, miten huonosti ihmiskunnalla tällä hetkellä menee. Paska on jo puntissa, ja sen lemu inspiroi tekemään musiikkia. Toisessa kommentissa onkin sitten jo vähän enemmän perää. Albumi ei itsessään luo mitään uutta suuntaa Stam1nalle. Ehkä sen ei tarvitsekaan.
Kaiken kaikkiaan Viimeinen Atlantis on kaikessa ajankohtaisuudessaan piristävä ruiske kotimaisen rock-todellisuuden varsin harmaaseen massaan.
No comments:
Post a Comment