Burzum - Belus

For people my age, Varg "Count Grishnakh" Vikernes, incarcerated in 1994 for the murder of Øystein "Euronymous" Aarseth, guitarist and leader of the band Mayhem, has probably always been "that black metal guy in jail". His release on parole in early 2009 therefore brought up the hopes of a new Burzum record for those into his older stuff. And we didn't even have to wait that long: Belus, Burzum's 7th full-length album, came out in early March 2010.

Stylistically, Belus is a continuation of the style of metal, whether you choose to call it black metal or not, displayed on Filosofem, the last Burzum album to be recorded before Vikernes's incarceration. The album is built on slowly undulating, layered guitars and opts to appeal to sense of hypnotism rather than all-out aggression, as opposed to what a lot of black metal bands are prone to do. By the middle of the album the tempo creeps up (in the songs "Kaimadalthas' Nedstigning", "Sverddans" and "Keliohesten") and while Vikernes has certainly succeeded in writing fast songs before, these aren't really up to par with the slower songs. Were there no faster songs, however, the slower ones might sound duller, therefore justifying the faster ones.

Production-wise, Vikernes has gone for a cleaner sound than many of his earlier works. Or at the very least, a better balanced one. Calling this album over-produced would be a mistake, but it's not like Filosofem either, where Vikernes, for example, specifically asked for the worst microphone in the studio to record the vocals and the guitars were recorded through a stereo set (I do love the sounds on that album, nevertheless). The result is an organic sound that supports the music.

Lyrically, the album is a return to the myth of Belus, or Baldr, who was the topic of Dau­ði Baldrs, the ambient album from 1997, and is told by Vikernes to be the metal version of said album. The myth states that the death of Baldr is an omen of Ragnarök, the end of the world, in which the gods will be destroyed. Afterwards, Baldr is born again in the new world, which also concludes the album.

While I can see how this album might alienate the fans of Burzum's older material, however much they might like Filosofem, I have to place it on par with the "classical" albums. On the other hand, Belus doesn't compare with all the majesty and perfection of the 4 first tracks of Filosofem, but its lack of a 25 minute, boring-as-all-hell ambient number such as "Rundgang um die transzendetale Säule der Singularität" totally makes up for it. And while some people say Vikernes has done a shoddier job composing hypnotic, yet evolving songs, the doom enthusiast in me does not mind the occasional stagnation, because, for those prone to get carried away by hypnotic music, this album is a state of mind.

4/5

Stam1na - Viimeinen Atlantis

Ympäristökatastrofi. Ihmisen piittaamattomuus. Tsunamiaallot, freonikaasut, muovi, muta ja paska. Loppuräjähdys ja vesiplaneetta. Lemin Lehmipojat maalailevat maailmanlopun värejä tuoreimmalle albumilleen varsin nihilistisestä näkökulmasta.

Viime vuonna viisihenkiseksi metallikokoonpanoksi kasvaneen Stam1nan edellinen Raja- albumi koettiin suoraviivaisuudessaan ja kertosäevetoisuudessaan jonkinasteiseksi notkahdukseksi. Semminkin kun kaksi edellistä albumia oli kehuttu kotimaisessa musiikkimaailmassa maasta taivaisiin. Uusimmalla levyllään yhtye palaa piirun verran takaisin UKK:n aikaiseen soundimaailmaan. Löytyy koukkuja, löytyy monitasoisuutta ja sinfonisuutta.

Konseptialbumin sanoma on lyhykäisyydessään tämä: Ihminen on sodassa luontoa vastaan. Ja tämä taistelu hävitään. Tarina ekokatastrofista kerrotaan ihmiskunnan viimeisen elonjääneen silmin. Osansa tuholle saavat viihdyttävää paskaa suoltava viihdeteollisuus, kulutusvimma sekä ihmisen piittaamaton käytös ja toiminta luontoa kohtaan.

Soitannollisesti Viimeinen Atlantis on kotimaista huippua. Vuosia kestänyt intensiivinen keikkailu ja treenaaminen on tehnyt tehtävänsä, bändi yksinkertaisesti soittaa ihan helvetin hyvin yhteen. Piristävää vaihtelua soundille tuo basisti Kangasmäen tavallista paremmin esiin tulevat viinanhuuruiset vokaalit esimerkiksi kappaleessa Maalla, merellä, ilmassa sekä vakiojäseneksi kositun synistin Emil Lähteenmäen loihtima kosketinmatto, joka luo levyn taustalle entistä täyteläisemmän sävyn. Solisti Hyyrysen konekiväärivokalointi on tuttua laatua, sanoitukset toimivat mutta kryptisyydestä ei nyt kuitenkaan voida tällä kertaa puhua. Kitaristi Olkkosen soolot sitä vastoin jäävät hieman väsyneiksi. Kappaleista esiin nousevat hc-riffeineen pauhaava Jäteputkiaivot sekä albumin omalta osaltaan mainiosti summaava Eloonjäänyt.

Pian albumin ilmestymisen jälkeen näin paria kaveria baarissa ja puheet ajautuivat väistämättä Stam1nan uusimpaan. Toisen kommentti oli: ”Onhan se semmosta luonnonsuojeluheviä”. Toinen kysyi: ”Erottuuko tämä uusin levy millään tavalla niistä aiemmista?”. Ekohevistelystä sen verran että mielestäni kyseessä on saarnaamisen sijasta ennemminkin toteamistyyliin tehty julkilausuma siitä, miten huonosti ihmiskunnalla tällä hetkellä menee. Paska on jo puntissa, ja sen lemu inspiroi tekemään musiikkia. Toisessa kommentissa onkin sitten jo vähän enemmän perää. Albumi ei itsessään luo mitään uutta suuntaa Stam1nalle. Ehkä sen ei tarvitsekaan.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen Atlantis on kaikessa ajankohtaisuudessaan piristävä ruiske kotimaisen rock-todellisuuden varsin harmaaseen massaan.